Ja sitten meitä oli kolme

Viikko sitten oli se päivä, jota me tai moni muukaan ei välttämättä olisi vuosi sitten uskonut koittavan. Meidän pieni ihme täytti yksi vuotta.

Ennen syntymää meille kerrottiin kaikki mahdolliset sairaudet, joita Emilillä mahdollisesti tulisi olemaan ja melkeinpä kannustettiin aborttiin. Me ei kuulemma ymmärretty kuinka raskasta on sairaan ja vammaisen lapsen kanssa. Yhtään vähättelemättä sellaisia perheitä joilla tällainen lapsi on, niin aivan varmasti onkin raskasta, mutta mua henkilökohtaisesti ärsytti eniten se, että meidän lapsi ei ollut edes syntynyt ja silti hänestä puhuttiin jo kuin hän olisi jokin riesa, vaikka mitään sairautta ei oltu edes löydetty vielä. Ramppasimme seuranta-ultrassa parhaimmillaan kerran viikossakin ja kävimme läpi vaikka ja mitä testejä ja niiden myötä myös vastauksia, jotka kuitenkin aina osoittautuivat onneksi negatiivisiksi. "No, jos hänellä ei ole tätä sairautta, niin hänellä on pakko olla tämä" - tyyppisiä lauseita kuulimme lähes joka ultrakerralla. Eräiden tulosten odottaminen kuitenkin pitkittyi ja lopulta mulla oli raskausviikkoja niin paljon, että erikoisluvan saaminen aborttiin ei ollut enää mahdollista. Päätös lapsen pitämisestä ei ollut siis lopulta meistä kiinni, mutta en usko, että olisimme päätyneet siltikään noin radikaaliin ratkaisuun, vaikka valehtelematta päivät pitkät mietinkin, että mitä pitäisi tehdä. Jos silloin olisin tiennyt mitä tuleman pitää ja kuinka "helpolla" loppujen lopuksi tulemme pääsemään, ei tuollaiset ajatukset olisi käyneet mielessäkään. Tuntuu pahalta edes ajatella, että tuollaista on pyörinyt mielessä. Silloin mietin paljon myös sitä, että mahan pitäisi olla lapselle kaikkein turvallisin paikka elää ja kehittyä rauhassa, äidin tehtävä on kantaa ja suojella lasta mahassa, joten kyllä se tuntui tosi pahalta, että omalla lapsella oli siellä niin huono olla, että hänet täytyi ottaa ulos, jotta hän voi kasvaa ja kehittyä turvallisemmin. Tai ei nyt välttämättä huono olla, mutta Emil eli tavallaan dieetillä koko ajan, kun virtauksissa oli häikkää (tai niin epäiltiin, milloinkaan ei löydetty tarkkaa syytä tälle pienikokoisuudelle). Aika paljon tuo aika on jo hämärtynyt muistista ja kaikkea en muista enää niin hyvin (ehkä hyvä niin), mutta sen jokapäiväisen ahdistuksen tunteen muistan vielä. Tuntui, että kurkkua kuristi kokoajan ja mahassa heitti vauvan lisäksi sisuskalutkin kuperkeikkaa.

Muistan, kun viikkoa ennen Emilin syntymää saimme käydä tutustumiskierroksella keskolassa ja hoitaja, joka esitteli meille siellä paikkoja kertoi, että pienin henkiin jäänyt oli ollut suunnilleen 400 grammainen. Sain myös kuulla, että mulla on hyvät raskausviikot, ne kun ratkaisevat yleensä henkiin jäämisessä enemmän kuin koko. Tapasimme myös erään keskosvauvan äidin, joka oli saanut 500 grammaisen vauvan ja kaikki oli mennyt hyvin. Vasta silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin, että tästä voikin oikeasti selvitä, mulla kun oli käsitys koko ajan ettei puolikiloinen voi missään nimessä selvitä hengissä. Ihmettelen kyllä vähän miksi kukaan lääkäri ei voinut oikaista tätä käsitystä missään seurantakäynnillä. En tosin uskaltanut sitä koskaan suoraan kysyäkään, koska pelkäsin niin paljon vastausta. Tämän keskolan tutustumiskäynnin jälkeen jäi sellainen toivonkipinä päälle, sellainen että halusi uskoa pelkästään siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin kuin lopulta kääntyikin. Uskon siihen, että kaikella on aina tarkoitus, ja meidän lapsen oli tarkoitus syntyä etuajassa. Hän halusi tulla näyttämään muille, miten pienestä kaikki voi lähteä ja kuinka kaikesta voi selvitä. Ja etenkin todistamaan lääkäreille ja geneetikoille, että hänellä ei ole mitään hätää, sairauksista puhumattakaan! En usko myöskään, että meidän suhde Joninkaan kanssa olisi nyt näin vahva, kuin mitä se nyt on, ilman noita vastoinkäymisiä. Tällaiset jutut vain laittavat pakostakin asiat tärkeysjärjestykseen. Meidän pieni ihme syntyi siis juhannuksen jälkeisenä maanantaina raskausviikolla 28+2 ja oli 530g painava, pituutta oli 30,5cm. Pienenpieni poika saapui maailmaan ja yhtäkkiä meitä olikin kolme. Yhtäkkiä en osannut enää kuvitella elämää kahdestaan. Vaikka olin onnellinen vauvasta, harmittelin silti, että multa jäi oikeastaan kokematta raskauden viimeinen kolmannes. Raskauskiloja tuli viisi, mutta nekin oli pelkkää turvotusta. Voipaketin kokoinen Sintti ei paljon raskauskiloja tuonut. Mulle henkilökohtaisesti raskausaika oli paljon pahempaa aikaa, kuin itse keskolassa oleminen. Raskausaikana ei tiennyt mitä tulee tapahtumaan ja ajatteli koko ajan kaikkein pahinta, kun taas keskolassa näki, että kaikki on hyvin vauvan pienestä koosta huolimatta. Vaikka näinkin, että kaikki on hyvin, niin kyllä mulla todella kauan meni, että lopetin itseni syyttelyn tilanteesta. Mun oli pakko löytää joku syntipukki asialle, koska tuntui, että oppisin hyväksymään tilanteen paremmin, jos tietäisin mistä se on johtunut. Syytin itseäni ihan kaikesta, eihän se vaan voinut yksinkertaisesti kenenkään muunkaan vika olla, että juuri minä oon synnyttänyt niin pienen lapsen, munhan mahassa Sintillä ei ollut hyvä olla ja siksi hänet piti ottaa ulos kasvamaan. Vielä nykyäänkin jos mulla on jostain syystä huono päivä, voin sortua tähän itsesyyttelyyn, vaikka hyvin tiedän, ettei keskosuudella ole mitään tekemistä äidin kanssa. Se vain sattuu joidenkin kohdalle.

Vaikka viimeiseen puoleentoista vuoteen on mahtunut todella paljon surua, murhetta ja itkua kuin aiemmin edes yhteensä mun elämässä, niin kyllä ne ilon, onnen ja rakkauden tunteet on kuitenkin jyrännyt nuo negatiiviset asiat. Päällimmäiset fiilikset on ollut positiivisia ja sitä haluaisin korostaa. Kuinka ihanaa olikaan saada oma vauva ensimmäistä kertaa syliin kuuden päivän ikäisenä tai kun Emil pääsi kuukauden ikäisenä pois keskoskaapista avopedille, saavutti yhden ja kahden kilon painot, pääsi hengityskoneesta pois, sai tuttipullosta maitoa kolmen kuukauden ikäisenä, pääsimme ensimmäiselle kotilomalle ja lopulta kotiin kokonaan. Ei noita hyviä fiiliksiä unohda. Muiden keskosvanhempien tarinoita lukiessa, huomaan, että ollaan säästytty myös aika paljolta pahalta ja meidän keskola-aika oli melkeinpä pelkästään tasaista ylämäkeä tavoitteista toiseen. Säästyimme esimerkiksi hätäkasteelta ja infektioilta, mitkä taas on keskosille aika tyypillisiä. Ainoa takapakki oli nivustyrien leikkaus, jolloin Emil meni aika huonoon kuntoon ennen sitä. Siitäkin onneksi selvittin. Koko viime kesän ja syksyn opettelimme keskolassa vanhemmuuden taitoja ja vauvan hoitamista. Nykyään tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta, mikä on mielestäni aika hullua, koska keskola oli niin kauan osa meidän jokapäiväistä elämää. Kotona käytiin lähinnä syömässä, nukkumassa ja siivoamassa. Oli vaikea rentoutua edes tv:tä katsellessa, vaikka tiesikin, että vauvalla on kaikki hyvin. Keskolassa Emil vietti lopulta yhteensä 117 päivää eli kuusi päivää vaille neljä kuukautta. Siinä ajassa kirjaimellisesti katsoimme ja näimme, kuinka Emil kasvoi pienestä avaruusoliosta oikeaksi vauvaksi. Tuo äsköinen lause mielestäni kiteyttää aika hyvin koko meidän viime kesän ja syksyn. Jos haluatte niin tästä painamalla pääsette tämän blogin ensimmäiseen postaukseen lukemaan sen ajan fiiliksiä. Jos totta puhun, niin itse en ole sitä vielä valmis lukemaan.

Kotiin päästyä Emil on alusta asti nukkunut hyvin yöt (kuten jo keskolassakin) ja päivät ovat sujuneet tietyllä rutiinilla. Hän oppi heti nukkumaan omassa sängyssä, eikä ole juuri koskaan oikeastaan heräillyt yöllä. Melkein voi kahden käden sormilla laskea, milloin hänellä on jostain syystä ollut huono yö. Meillä ei suoraan sanottuna oikeastaan muuta ongelmaa ole juurikaan ollut, kuin välillä huono syöminen ja sitä myötä huono kasvu. Vaikka yritänkin pitää mielessä, ettei se käytännössä ole varmaan mahdollistakaan, että Emil ottaisi muut ikätoverit kasvussa kiinni vuoden tai edes kahden sisällä, koska niin erilaiset lähtökohdat hänellä kuitenkin on verrattuna "normaaleihin" vauvoihin, on valtava stressi ottanut välillä otetta musta. Viime talvi ja osa kevättäkin meni täysin uupumuksen vallassa, en moneen kuukauteen nukkunut kunnolla, koska stressasin niin älyttömästi tuota kasvua ja huonoa syömistä. En edes tajua miten pärjäsin muutaman tunnin yöunilla niin pitkään. Suututti älyttömästi, etten saanut Emiliä kasvamaan mahassa enkä myöskään mahan ulkopuolella. Oon kaikissa asioissa tosi tunnollinen ja tuntui, että multa vaadittiin tuon kasvun takia jotain mitä en pystynyt toteuttamaan. Se otti itsetunnon päältä. Lisäksi mulla alkoi tulla kaikennäköisiä flashbackejä sektiosta ja keskola-ajasta, myös sellaisia asioita, joita en aiemmin ollut sieltä edes muistanut. Tuntui oikeasti että pää hajoaa hetkellä minä hyvänsä. Sain myös sydämentykytyksiä ja jonkin sortin paniikkikohtauksia yksin ollessa. Unohtelin asioita, kuuntelin esimerkiksi mitä Joni mulle puhui, mutten ymmärtänyt sanaakaan tai unohdin koko jutun samantien. En jaksanut tehdä juurikaan mitään, mutta pakotin itseni silti esimerkiksi siivoamaan joka toinen päivä kämpän lattiasta kattoon. Jos löysin yhden murusen lattialta tai näin, että pöydällä on vähän pölyä, ei riittänyt murun laittaminen roskiin tai muutaman pölyhiukkasen pyyhkiminen, täytyi siivota sen takia koko kämppä. Ja mielellään nopeasti. Välillä tein kolmeakin asiaa samaan aikaan ja sykin ympäri kämppää. Halusin hoitaa sekä vauvan että kodin yksin, ilman minkäänlaista apua. Halusin pitää kontrollin täysin itselläni ja todistella, en edes tiedä kenelle, että selviän kaikesta yksin. Nykyään olen hieman rauhoittunut, mutta kyllä meillä silti siivotaan kunnolla vähintään kerran viikossa, mutta tämän siivousfriikin osalta se on jo aika paljon joustettu. Nykyään Emil myös syö paljon paremmin, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että myös äiti on rauhallisempi syöttäessä. Tuskinpa sitä itsekään kauheasti tekisi ruokaa mieli, jos pidetään päästä kiinni ja työnnetään ruokaa väkisin suuhun, vaikka miten pistäisi vastaan. Lopetin myös Emilin ruokapäiväkirjan pitämisen ja huomasin, että stressi väheni ainakin puoleen, kun en enää tuijottele sivuille kirjoitettuja ruokamääriä. Yritän tosiaan pitää nyt mielessä sen, että Emil kasvaa omilla käyrillä todennäköisesti vielä pitkään ja tärkeintä on, että painoa tulee koko ajan lisää vaikkakaan se ei ole lääkärien vaatimaa tasoa. Edes Emilin viime kuukauden 175 gramman painonnousu ei saanut mua huolestumaan. Miten sitä voikaan kasvaa hyvin, kun koko päivän ryömii / konttaa ympäri kämppää eikä olla sekuntiakaan paikoillaan? Kyllähän sen maalaisjärjelläkin tajuaa, että kaikki energia menee siihen liikkumiseen. 1v-mitat olivat siis viikko sitten 6275g ja 65,5cm.

Kun tässä nyt alkaa miettiä kuinka paljon Emil on oikeasti kasvanut ja kehittynyt vuodessa, niin onhan se muutos tosi iso. Se on suhteessa paljon enemmän, kuin ikätovereiden. Me saimme ehkä odottaa ensimmäistä hymyä paljon kauemmin kuin muut vanhemmat tai saamme odottaa kävelyn oppimista ehkä paljon kauemmin kuin muut, mutta kaikki tuon kaltaiset asiat tapahtuu omalla painollaan, kaikki odotukset ja muutokset palkitaan kyllä. Jo pelkkä alkuaikojen ihon muuttuminen normaaliksi siitä punaisesta verisuonet läpi paistavasta seitinohuesta ihosta on niin iso muutos ettei sitä voi käsittää ilman että on nähnyt. Käsivarret ovat nykyään hiukan isommat kuin aikuisen etusormen paksuiset mitä ne alussa oli ja muutenkaan hän ei ole todellakaan enää mikään hauras ruipelo, mikä hän ennen oli. Sitä itsekin on unohtanut kuinka pieni Emil oikeasti oli, vain kuvista pystyy hieman vertaamaan. Ulkonäkö on muuttunut niin paljon, ettei sitä pysty melkein edes käsittämään. Alkuaikojen sisukas ja itsepäinen taistelijaluonne on jäänyt kuitenkin pysyvästi. Jos Emil jotain päättää, niin sen hän myös tekee. Tai ainakin yrittää niin kauan, että lopulta menee hermo, kun ei onnistu. Hän juttelee paljon ja on luonteeltaan iloinen ja nauravainen, eikä itke juuri koskaan. Väsy on oikeastaan ainut syy, miksi hän kiukuttelee. Hän ei vierasta lainkaan, vaan on kaikkien kanssa kaveria. Hän on myös ihan älyttömän utelias ja tarkkaavainen ja huomaa ihan pienetkin muruset lattialla. Kaikki mahdollinen on pienillä silmillä niin mahdottoman mielenkiintoista, kynnyksen ruuveista lidlin mainokseen. Tällä hetkellä hän harjoittelee kovasti nousemista tukea vasten.  Nyt hän saa itsensä jo polvilleen tukea vasten, mutta kerran hän on jo saanut itsensä jo pystyynkin. Usein, kun itse istuu sohvalla niin yhtäkkiä näkyy pieni pää sohvaa vasten yrittämässä ylös. Konttaaminen on alkanut sujumaan jotenkuten, mutta oikea tyyli ei ole vielä ihan täysin hallussa. Sieltä se kuitenkin pian tulee :)

Pakko myöntää, että ollaan saatu vuoden aikana tutustua kyllä aika huikeeseen tyyppiin <3 en vaihtaisi oikeasti päivääkään pois. Tuo minityyppi saa päivittäin nauramaan useaan kertaan ja niinä hetkinä oon varmasti onnellisimmillani. Jos joskus ärsyttää, kun pinnasängystä alkaa kuulua juttelua, vaikka itseä tekisi mieli vielä nukkua, kaikki ärtyneisyys katoaa, kun tuo pieni väläyttää niin leveän hymyn kuin vain saa ja näkee kuinka onnellinen hän on, kun joku tulee hakemaan hänet pois sängystä. Voin myös vannoa, että sydän sulaa joka kerta, kun Joni tulee töistä kotiin ja Emil ryntää isin luo suu niin leveässä hymyssä kuin olla ja voi. Tuo minityyppi on se, joka teki meistä perheen, äidin ja isän, ja siitä saan olla päivittäin kiitollinen. Lapsi ei ole todellakaan itsestäänselvyys, siitä täytyy osata olla kiitollinen. Oon valtavan ylpeä tuosta kasvusta, kehityksestä ja ennen kaikkea siitä taistelusta minkä Emil on käynyt selvitäkseen hengissä. Tuo minityyppi on oikeasti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, enkä vaihtaisi mun tämän hetkistä elämää tai noita mun kumpaakaan miestä, en isompaa enkä pienempää, yhtään mihinkään. Täältä rakkauskuplasta on hyvä jatkaa eteenpäin.

♥: Emma

Emilin uudet kuviot

Tämä mamma täällä päätti tulla hieman kertoilemaan mitä kaikkea meille on parissa kuukaudessa tapahtunut. Oon saanut viikonlopun helteistä paljon virtaa, ettei edes tämän päivän sade pilaa mun kesäfiilistä. Oon ollut tänään tehokas, oon siivonnut ja hoitanut muutamia asioita puhelimen kautta, joten nyt on hyvä päivittää myös tänne. Tämän jälkeen voinkin hyvillä mielin alkaa suunnitella parvekkeen kesäsisustusta ja olisi kiva jos energia riittäisi myös komeron siivoamiseen, mutta epäilen suuresti. Mutta jos nyt kerron kuitenkin ensin mitä meille kuuluu.

Kesämies parvekkeella.

Toukokuun lopulla saimme vihdoinkin luvan aloittaa lisähapesta vieroittaminen. Voin kertoa, että olihan sitä lupaa jo jonkin aikaa odoteltukin. Aluksi sovimme lääkärin kanssa, että aamupäivästä sekä illasta voisi pitää parisen tuntia ilman happiviiksiä ja katsoa seuraavaan kontrolliin asti miten Emil pärjää. Päivittäin Emil oli siis noin 5-6 tuntia ilman lisähappea, eikä mitään väsymisen merkkejä ilmaantunut tai mitään muutakaan ongelmaa, mikä olisi viitannut siihen, ettei hän jaksa ilman apua hengittää. Olihan se toki arvattavissakin, koska happiviikset olivat jo pitkään olleet enemmän suussa kuin nenässä. En olisi itse uskonut, että jopa muutaman tunnin vieroittaminen päivittäin helpotti arkea huomattavasti. Pelkkä vaipan vaihto ja kävely lavuaarille pyllyä pesemään osoittautui yhtäkkiä muka niin helpoksi, kun ei tarvinnut huolehtia, että missä se johto oikein menee. Lähikauppaan saattoi lähteä yhtäkkiä ilman happea ja muutenkaan ei tarvinnut stressata ihan kaiken aikaa, että onko ne viikset nenässä ja saako Emil hengitettyä. Tällöin hän myös opetteli ryömimistä ja pääsikin hyvin jonkin verran eteenpäin, joten silloin, kun happiviikset olivat nenässä, johto oli aina ihan solmussa. Kolmisen viikkoa sitten meillä oli taas kontrolli-aika ja koska Emil oli pärjännyt niin hyvin, niin siitä asti on pidetty happiviiksiä enää öisin. Elämä helpottui taas entistä enemmän ja lähdimme paljon helpommin esimerkiksi ihan vain pelkästään ulos kävelylle, puhumattakaan pidemmistä kauppareissuista tai muista reissuista. Sydänpolilla sanottiin, että Emilin sydän näyttää aivan terveen lapsen sydämeltä ja seuraava aika sinne onkin vasta elokuun lopussa. Silmälääkärin mukaan Emilin ikään nähden hänen ei edes kuuluisi nähdä niin hyvin, kuin mitä hän nyt näkee. Hyvin siis menee, mutta menkööt :)

Mä niin tykkään tästä asuinalueesta missä asutaan näiden maisemien ja kävelyreittien takia.

Mietin vähän aikaa sitten, että toisaalta Emil kotiutui keskolasta hyvään aikaan, keskellä pimeää syksyä, joten silloin ei tehnyt mieli edes lähteä ulos, vaan sain hyvällä omallatunnolla istua neljän seinän sisällä. Jos Emil olisi kotiutunut esimerkiksi tähän aikaan, kyllä mua ärsyttäisi olla sisällä, kun ulkona on yli 20 astetta lämmintä. Tuntuu, että mulla on alkanut äitiyslomakin ihan uudella tavalla, kun pääsee joka paikkaan helpommin ja ensinnäkin viitsii edes lähteä mihinkään kahdestaan Emilin kanssa. Mullahan tosiaan äitiysloma loppuu tämän kuun lopussa, mutta ainakin tämän vuoden olen vielä kotona Emilin kanssa. Katsotaan tilannetta uudestaan sitten tammikuussa. Ennen nukkumaanmenoa laitamme siis happiviikset nenään ja eihän tuo poika niitä pitäisi enää millään, suuttuu vaan, kun tyhmät vanhemmat pakottavat laittamaan sellaisia. Meillä on seuraava kontrolliaika Emilin syntymäpäivänä 27.6 ja saa nähdä saadaanko silloin lupa vieroittaa jo ihan kokonaan vai vasta myöhemmin kesällä.

Paljon meillä on siis tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Emil ryömii nykyään kovaa vauhtia ympäri kämppää, joten vieroitus tuli kyllä erittäin hyvään saumaan. Hän ei ole enää sekuntiakaan paikoillaan ja tuntuu, että vähän väliä saa olla kailottamassa EI-sanaa. Jo aiemmin johto oli aivan solmussa, joten voin vain kuvitella miten solmussa se nyt olisi. Ryömimisen lisäksi konttausasentokin tulee jo, mutta itse liike ei vielä lähde, vaan jalat menevät vielä alta. Erilaisia juttelu- ja ääntelytapoja on tullut paljon lisää ja pari alahammastakin puhkesi juuri hetki sitten. Istumista harjoitellaan uudessa syöttötuolissa ja uusi pinnasänkykin ostettiin, kun vanha kehto alkoi käydä ahtaaksi. En usko, että kauan myöskään menee siihen, kun tuo natiainen alkaa nousta tukea vasten, sen verran harrastaa tuota kiipeilyä ja kurottelua jo.

Ai miten niin iso sänky?

Viime kontrollissa paino oli 6100g ja pituus 64 pilkku jotain cm. Jos ei tietäisi Emilin taustaa, niin saattaisi hieman ihmetellä, kun poika on 11 kuukautta ja silti noin pikkuinen. Emilin iän takia ravitsemusterapeutti käski meidän alkaa totuttaa Emiliä karkeampaan ruokaan, jota ollaan aika huonolla menestyksellä kokeiltu. Oksennus tai yökkimisrefleksi tulee heti. Juuri eilen annoin taas vauvapuuron sijaan oikeaa kaurapuuroa (jota myöskin hieman soseutin) ja eihän siitä syöttämisestä tullut yhtään mitään, kun Emil ei vain suostu syömään, jos ruoka ei ole hänen mielestään tarpeeksi sileää. Puuro on vieläpä oikeasti hänen suurinta herkkuaan.

Ai miten niin tarvitaan vielä kunnon tuet syöttötuolissa?

Päätettiin nyt Jonin kanssa, että seuraavaan kontrolliin asti annetaan vielä vauvapuuroa ja omatekemän ruuan ohella joskus 5kk pilttejä ja siellä kontrollissa voisi sitten miettiä, että miten siitä eteenpäin. Mun järjen mukaan ei sekään ole hyvä, että jos Emilille ei kelpaa karkea ruoka, niin sitten hän ei syö mitään ja sitä myötä ei kasvakaan. Mutta en halua myöskään totuttaa häntä siihen, että kun pahaa ruokaa ei suostuta syömään, niin vanhemmat antavat lopulta sitä hyvää ruokaa. Pahaa silti tekee katsoa, kun toinen yökkii tai jopa oksentaa ruuassa olevien palojen takia. Tästä totuttamisesta taitaa meidän kohdalla tulla aikamoinen prosessi, joka jatkuu vielä pitkään. Lopetin hetki sitten Emilin ruokapäiväkirjan pitämisen, koska stressi yltyi niin kovaksi etten saanut nukuttua, kun päivät pitkät tuijottelin niitä lukuja paperilla ja nyt tunnen, miten tuo stressitaso alkaa taas nousta, kun pelkästään ajattelenkin tuota karkean ruuan syöttämistä ja mikä taistelu siitä tulee joka syöttökerralla olemaan. Yritän kuitenkin nyt nämä pari viikkoa vielä olla stressaamatta etukäteen. Juuri äsken varasin neuvolan 1v-tarkastuksen, enkä voi millään uskoa, että tuo minimies täyttää parin viikon päästä jo vuoden, juurihan se vasta syntyi! Mun olisi tarkoitus ottaa Emilistä samankaltaisia kuvia, kun mitä olemme keskolassa ottaneet ja lisäillä tänne sitten myöhemmin vähän vertailukuvia tähän päivään. Saa nähdä miten tämä suunnitelma onnistuu. Kivaa viikkoa kaikille! :)

♥: Emma

Ihan tavallinen tiistai

Meillä on arjessa aina selkeät rutiinit, koska ne helpottavat päiviä ja myös Emil hahmottaa niiden takia paremmin päivän kulkua. Viikonloppuisin rutiinit ovat hieman enemmän joustavampia, koska silloin saattaa olla jotain menojakin. Viikolla niitä on harvemmin, mutta joskus on esimerkiksi niitä tyksin käyntejä. Ihan jokaisena arkipäivänä rutiinit eivät siis täysin päde, mutta silloin sen huomaa heti Emilissä, hän on esimerkiksi huomattavasti kiukkuisempi ja levottomampi silloin. Emil nukkuu päivässä 2-4 päiväunet, riippuen ihan siitä, kuinka pitkiä päiväunet ovat. Joskus ne voivat olla vain puolisen tuntia ja joskus kolme tuntia. Ennätys on neljä tuntia. Päiväunien aikana yleensä joko siivoan tai sitten katson jotain sarjaa. Yleensä se on jokotai, muuta tekemistä mulla ei näköjään kotona ole :D saatan myös joskus päivisin käydä vaunulenkeillä tai kaupassa, mutta tämän flunssan takia en ole muutamaan päivään käynyt edes ulkona. Tällä kertaa kirjoitin postauksen miltä näytti meidän eilinen päivä, eli millainen oli meidän tiistai. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita, että meidän arki olisi jotenkin hohdokkaampaa kuin muiden, ei tosiaan. Meillä on ihan yhtä normaalia ja tasaista arkea kuin muillakin, eikä esimerkiksi extempore-jutuista tietoakaan. Eilinen päivä poikkesi muista kuitenkin ehkä sen vuoksi, että se oli mulle aika rento. Yleensä häärään koko päivän jotain ja rauhoitun vasta illalla, kun tv:stä alkaa illan ohjelmat. Ihan aina Emil ei myöskään nuku noin pitkiä päiväunia, mutta eilen oli tosi hyvä unipäivä. Harmi etten jaksanut käyttää noita unia kunnolla hyväkseni! Toisaalta, on se hyvä välillä ottaa vähän rennomminkin :) tällaiselta kuitenkin tosiaan näytti meidän eilinen päivä.

Klo 6:26. Emilin sängystä alkaa kuulua pientä kitinää. Koko yön hänellä on ollut jostain syystä vatsavaivoja. Itse nukuin sen takia huonosti ja hetken manailen väsymystä, kunnes nousen antamaan Emilille maitoa. Joni lähtee samaan aikaan töihin.

Klo 6:40. Otan Emilin syömisen jälkeen viereeni ja toivon, että saataisiin molemmat vielä unta. Lähemmäs puoli tuntia Emil jaksaa höpöttää, kunnes silmät painuvat kiinni. 

Klo 9:15. Vierestäni alkaa kuulua juttelua uuden herätyksen merkiksi. Äitiä väsyttäisi vielä kamalasti, mutta ei auta. Pötköttelemme vielä puolisen tuntia sängyssä, eihän meillä ole mikään kiire nousta. Hitaat aamut on parhautta ja niistä haluankin äitiyslomalla nauttia, kun siihen on mahdollisuus.

Tällainen naantalin aurinko piristää väsyneenkin mielen hetkessä.

Klo 10:08. Emilin aamutoimien aika. Vaipan ja vaatteiden vaihto ja sen jälkeen puuron vuoro. Riisipuuro uppoaa hyvällä ruokahalulla kuten aina. Jos Emil itse saisi päättää mitä haluaisi syödä, niin se olisi pelkkää puuroa. Puuron jälkeen kirjoitan ruokapäiväkirjaan aamun syömiset.

Melkein kaikki meni :)

Klo 10:45. Muiden aamurutiinien aika. Teen joka aamuisen pikasiivouksen keittiössä ja olohuoneessa. Laitan tiskikoneen päälle, pyyhin keittiön tasot ja pöydän ja asettelen olohuoneen sohvatyynyt ja viltin kunnolla. Sen jälkeen petaan vielä sängyn. En pysty syömään aamupalaa rentoutuneesti (tai oikeastaan tekemään mitään muutakaan rentoutuneesti), jos ympärillä ei näytä siistiltä ja tavaroita on siellä täällä. Jos meikkaan, niin sekin kuuluu näihin aamurutiineihin ennen aamupalaa. Tänä aamuna en sitä kuitenkaan jaksa tehdä.

Klo 10:56. Aamurutiinien jälkeen teen itselleni aamupalan. Keitän itselleni aamupuuron, jonka syön appelsiinimango-mehukeiton kanssa. Laitan pakkasesta vielä muutaman jäisen mansikan sekaan. Otan lisäksi kupin finrexiniä, koska flunssa vaivaa vielä jonkin verran. Syön sohvalla ja Emil leikkii samalla lattialla.

Klo 11:16. Kesken puuron syönnin vaihdan taas vaipan, koska Emil kiukuttelee sen takia, sekä osittain väsymyksenkin takia. Kiukku loppuu hetkeksi sen jälkeen.

Klo 11:28. Emil aloittaa taas kiukuttelun, joten vien hänet omaan sänkyyn päiväunille. Tutti suuhun ja harso kevyesti kaulalle ja käsien ulottuville. Harso ja tutti ovat hänellä tärkeät asiat nukahtamisessa. Unissaan hän tosin yleensä heittää kummatkin pois. Emilillä alkaa heti painua silmät kiinni, joten jätän hänet sänkyyn nukahtamaan ja tulen itse pötköttämään sohvalle ja juomaan finrexinin loppuun. 

Hyvin harvoin myös peitto pysyy Emilillä päällä nukkuessa. Se ei tosin ehkä haittaa kauheasti, koska Emil on sellainen kuumakalle, että ilman peittoakin on ihan hikinen unilta herättyään. Siitä todisteena myös lakanan hikiläntit pään kohdalla. :D

Klo 11:44. Olin suunnitellut, että siivoan tänään kunnolla, koska flunssan takia en ole sitä jaksanut moneen päivään tehdä ja ahdistaa tämä villakoirien määrä. Pakko kuitenkin myöntää itselle lupa pötkötellä sohvalla viltin alla, koska vointi ei olekaan niin hyvä, että jaksaisin alkaa touhuamaan. Laitan sen sijaan tv:stä päälle katsomon, koska multa on jäänyt välistä pari mustamaalattu-jaksoa.

Klo 13:39. Jaksot katsottuna, pesukone päälle.

Klo 14:02. Luen lempiblogini uusimmat postaukset ja selaan instagramin.

Klo 14:13. Emilin sängystä alkaa kuulua juttelua. Hymy nousee korviin heti kun hän huomaa, että häntä tullaan hakemaan sängystä.

Viikset miten sattuu tottakai.

Klo 14:19. Syötän Emilille maitoa ja piltin perunalihavuokaa. Olemme saaneet neuvoksi aloitella jo hieman sellaista ruokaa missä olisi pieniä paloja. Koen helpommaksi kokeilla ensin pilteillä tätä "palaruokaa" ja vasta sen jälkeen omatekemää. Tätä sosetta olen kuitenkin vähän vielä soseuttanut tehosekoittimella aiemmasta kerrasta viisastuneena (kokeilin antaa ilman soseutusta ja palojen takia tuli oksennus jo yhden lusikallisen jälkeen). Emil on samanlainen sihtikurkku kuin äitinsä, eikä tykkää tästäkään versiosta, vaikka siinä onkin vain pienen pieniä paloja. Saan kuitenkin syötettyä jopa 15 lusikallista, mutta vaikeasti. Jälkkäriksi olevaa luumusosetta menee vain 3 lusikallista. Syömisen jälkeen leikit jatkuvat lattialla.

Klo 14:34. Tiskaan muutaman astian ja tyhjennän tiskikoneen.

Hetkeksi kun selkänsä kääntää, niin tämä vekkuli on ihan jossain muualla kuin leikkimatolla leikkimässä.

Klo 14:59. Vaipan vaihto, jonka jälkeen teen itselleni välipalaa. Leipä, appelsiinilohkoja ja vaniljakaramelliteetä.

Klo 15:30. Laitan pyykit kuivumaan. Emilin pieniä vaatteita on mielestäni paljon kivempi ripustaa kuivumaan kuin muita pyykkejä.

Emil pitämässä äidille seuraa samalla.

Klo 15:37. Kymmenen minuutin juorupuhelu ystävän kanssa.

... Jonka aikana ollaan näin solmussa johdon kanssa.

Klo 15:54. Pienten kynsien leikkaus. Miten ne voikin kasvaa niin nopeasti aina. Voin kertoa, että aikamoinen suoritus joka kerta kun sen saa tehtyä.

Klo 15:59. Syötän Emilille maitoa, jonka jälkeen alkaa kiukuttelu. Päivän toisille päiväunille siis.

Klo 16:08. Tuttipullon keittäminen ja perunoiden kuoriminen valmiiksi illan ruokaa varten.

Klo 16:15. Joni tulee töistä ja menee suoraan päiväunille.

Klo 16:30. Istun sohvalle tylsistyneenä selaamaan instagramia ja facebookia. Sen jälkeen katselen tori.fi:stä kaikennäköistä. Meillä on esimerkiksi syöttötuoli hakusessa, kun saatiin fysioterapeutilta viimein lupa sellaisen hankkimiseen. Alkaa kyllä kieltämättä hieman tökkiä jo tuo sitterissä syöttäminen.

Klo 16:54. Kyllästyn puhelimella olemiseen, joten laitan netflixin päälle ja sieltä pretty little liarsin. 

Klo 18:06. Isompi mies herää päiväunilta. Laitan perunat kiehumaan, jonka jälkeen katson vielä pll:n jakson loppuun. Sen jälkeen telkkarin ruutuun ilmestyykin pleikkaripeli.

Klo 18:40. Pienempi mies herää, koska meinaan kompastua makuuhuoneessa happijohtoon. Onneksi hän on lähes aina hyväntuulinen herättyään, joten nytkin saan paljon hymyjä herätyksestä huolimatta.

Klo 18:43. Vaipan vaihto ja lattialle leikkimään.

Onhan tämä johtokin eräänlainen lelu...

Klo 18:51. Perunamuusin tekeminen.

Klo 19:00. Syötän Emilin ja sen jälkeen on meidän vuoro syödä. Meillä syödään yleensä ihan perus kotiruokaa, tänään on perunamuusia ja jo aiemmin tehtyä lihamureketta. Harvoin meillä venyy iltaruoka ihan näin myöhään kuin nyt, mutta tänään jostain syystä niin käy. Mulle on myös tärkeää joka päivä yhteinen ruokahetki ja haluan sen Emilillekin myöhemmin opettaa.

Klo 19:31. Perus joka arki-illan salkkarit. Emilkin katsoo aluksi, mutta sitten alkaa kiukuttelu. Lattialla tai sylissäkään ei ole hyvä olla, joten illan jakso menee mulla ainakin vähän ohi sen takia.

Meillä katsoo 9 kuukauden ikäisetkin salkkareita :-)

Klo 20:10. Vaihdan Emilille yövaatteet ja puhtaan vaipan ja sen jälkeen annan vähän maitoa.

Klo 20:43. Teen Emilille kaurapuuroa, josta tuleekin liian kuumaa. Pidämme pikku jumppatuokion sillä aikaa kun odottelemme puuron jäähtymistä.

Äiti oli vähän liian hidas laittamaan vyön kiinni...

Klo 20:52. Puuron syöttäminen, jonka jälkeen Emil pääsee vielä hetkeksi leikkimään.

Klo 21:01. Tv5:lta tulee illan leffa. Ei ole kylläkään ihan mun makuun, mutta katsonpa silti :D

Klo 21:23. Emil laitetaan nukkumaan. Jonkin aikaa sängystä kuuluu juttelua ja muutaman kerran saa käydä laittamassa tutin takaisin suuhun, ennen kuin makuuhuoneessa hiljenee.

Äidin stressin aihe numero yksi.

Klo 21:52. Laitan itselleni iltapalaksi leivän ja appelsiinilohkoja, joista Joni syö kylläkin puolet. Lisäksi vielä kuppi finrexiniä. Sen jälkeen siirrymme makuuhuoneeseen katsomaan leffan loppuun.

Klo 23:40. Leffa loppuu ja aika mennä nukkumaan. Yleensä meillä ei tosiaankaan näin myöhään mennä arkisin nukkumaan, mutta tuon leffan takia vähän venyi. Emil ähisee vatsaansa taas ja viikset ovat korvan vieressä. Yritän laittaa ne varovasti takaisin paikalleen, mutta Emil herää silti siihen. Varmaan lähemmäs puoli tuntia sängystä kuuluu juttelua, kun hän ei vissiin ihan tajua, että onkin yö ja pitäisi nukkua. Laitan muutaman kerran tutin taas suuhun ja lopulta sängystä alkaakin kuulua unituhina. 

Toivottavasti tästä nyt sai jonkinlaisen kuvan meidän päivästä, vaikka tässä ei ihan jokaista asiaa pilkun tarkasti kerrotakaan. Tästä sai kyllä ehkä kuvan, että Emil on koko ajan yksin lattialla hereillä ollessaan, asiahan ei näin sentään ole :D ihan yhtä paljon hän on sylissäkin tai sitten hömpötämme yhdessä lattialla. Välillä koko perhekin :)

♥: Emma

Keväiset kuulumiset

Ihanaa, kun nyt on taas se aika vuodesta, että aurinko alkaa paistaa, linnut laulaa ja päivät pidentyä. Joka vuosi keväällä koen jonkinlaisen "heräämisen" talvihorroksesta ja mieli piristyy ihan huomattavasti. Kevät on mielestäni ehkä parasta aikaa koko vuodessa, kun kaikki herää eloon ja kesäkin on vasta edessä. Nytkin olen viime aikoina useana päivänä peräkkäin ollut vaunulenkillä ihan vain fiilistelemässä kuinka ihanaa elämä on. Talvella astuin ulos ehkä kerran viikossa ja sekin yleensä vähän puoli pakotettuna kauppareissulle :D tuo talvihorros harmittaa itseänikin, kun en ole sen takia jaksanut yksinkertaisesti kirjoitella tänne tai tehdä juuri muutakaan "ylimääräistä". Koin ehkä aiemmin jonkinlaista uupumustakin, päivät oli yhtä suorittamista, halusin tehdä kaiken itse siivoamisesta Emilin hoitamiseen, enkä osannut yhtään rentoutua. Stressasin myös ihan älyttömästi tuota Emilin huonoa syömistä ja sitä myötä huonoa kasvamista. Nyt olen ehkä hieman höllentänyt otetta, enkä ole heti repimässä hiuksia päästä, jos en jaksa joka toinen päivä imuroida. Haluan toki edelleen, että meillä on siistiä, mutta täytyisi muistaa nauttiakin tästä äitiyslomasta, eikä olla kokoajan tekemässä jotain. 

Tällä hetkellä koko meidän perhe kärsii flunssasta. Vaikka kuinka yritimme, ettei se tarttuisi meistä Emiliin, niin kyllä se vain silti tarttui. Onneksi hänelle ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi tullut se niin pahana kuin meille, on vain hieman nenä tukossa, joten toivottavasti säästymme sairaalareissulta jos hengittämisen kanssa ei tule ongelmia. Sairastelua lukuunottamatta tänne kuuluu muuten hyvää. Emil oli viime mittauksissa 5220g ja 60,5cm. Pituutta on tullut nyt 30cm lisää syntymäpituudesta, kuulostaa aika hullulta. Paino taas on kymmenkertaistunut syntymästä ja se vasta hullulta kuulostaakin. Ikää hänellä on parin päivän päästä jo 9 kuukautta enkä voi oikeasti uskoa miten nopeasti aika menee! Tuntuuhan siitä syntymästä olevan toisaalta ikuisuus, mutta toisaalta myös kuin se olisi ollut eilen. Kohta meillä on jo vauvavuosikin ohi ja olen huomannut, että ei sitä tosiaan turhaan sanota, että se menee yhdessä hujauksessa ohi. Meidän tapauksessa ehkä vieläkin nopeammin, kun normaalia arkea on "vasta" 5 kuukautta takana. Nykyään Emil syö hyvin kiinteitä, mutta maitoa aika niukasti ja se on meillä nyt se uusi ongelma, kun täytyisi huolehtia riittävästä nesteytyksestä, mutta edelleenkään toista ei voi pakottaa syömään. Aiemmin tilanne oli ihan päinvastainen ja hänelle kelpasi pelkkä maito. Ravitsemusterapeutti on kuitenkin vielä toistaiseksi ainakin tyytyväinen Emilin syömiseen. Painoa ei edelleenkään tule vaadittavaa 20-30g päivässä, mutta pääasia on, että hän kasvaa. Pituuskäyrä saavuttaa oikeita käyriä jo aika hyvin, kun taas päänympäryskäyrä on jo oikeilla käyrillä. Paino vain laahaa jäljessä, mutta siitä en ole enää huolissani, olenhan itsekin saanut koko ikäni kuulla kuittailuja omasta painosta ja hyvin voin siitä huolimatta. Viimeksi keskolakäynnillä puhuttiin, että ehkä ensi kerralla aletaan jo hieman keskustelemaan hapen vieroittamisesta, mutta kyllä Emilillä ainakin kesään asti pysyy viikset nenässä. Itseä hieman harmittaa, kun niistä olisi niin kiva päästä jo eroon ja elättelimmekin toiveita, että niitä ei enää keväällä tarvitsisi. Emil varmasti pärjäisi jo nyt ilman, mutta täytyy nyt vain luottaa lääkäreihin ja hoitajiin tuossa asiassa. Tällä hetkellä meillä opetellaan ryömimistä ja fysioterapeutin mukaan se on oikeastaan vain ajan kysymys milloin Emil tajuaa, että niin päästään eteenpäin. Kohta mennään siis eteenpäin ja kovaa :) mihin se mun pieni vauva on oikein hävinnyt? 

Tämä teksti nyt jäi hieman lyhyeksi, mutta tämä nuhanenä täällä ajatteli painua takaisin viltin alle, palaillaan!

♥: Emma

Mitä on kotihappihoito?

Lupasin kertoa täällä hieman Emilin happijuttuja eli miten happihoito vaikuttaa meidän normaaliin elämään ja miten se näkyy jokapäiväisessä elämässämme. Selityksiä yritän selventää kuvien kautta. Palataan ensin kuitenkin hetkeksi ajassa taaksepäin, kun meille ensimmäisen kerran puhuttiin kotihappihoidosta. Emil oli muistaakseni kuukauden ikäinen, kun ensimmäisen kerran meille mainittiin, että hän saattaa kotiutua lisähapen kanssa. Jos oikein muistan niin meille kerrottiin myös, että tyksissä vuosittain 20 keskosella todetaan BPD-tauti (keskosen keuhkotauti) ja heistä noin 4 kotiutuu lisähapen kanssa, eli aika pieni prosentti. Tästä ”taudista” siis ”parannutaan” yleensä vuoden ikäisenä. Lääkäri myös arveli Emilin tapauksessa BPD:n johtuvan hänen syntymäpainosta, ei niinkään raskausviikoista tai muutenkaan ennenaikaisesta syntymästä. On harvinaista, että happihoidosta pääsee eroon ennen yhden vuoden ikää ja harvinaisempaa, että se jatkuu yli kahden vuoden ikään asti, mutta molemmat vaihtoehdot ovat kuitenkin mahdollisia. Silloin olimme vielä aika ulapalla kaikista keskosjutuista, joten kun meiltä kysyttiin, että mitä mieltä olemme tästä kotihappihoidosta, ilmoitimme aika jyrkästi, että jos se meistä on kiinni, niin Emil ei tule kotiin yhdenkään letkun kanssa. Kun keskola-elämä jatkui kuitenkin jo melkein kolmatta kuukautta ja Emil oli viimein päässyt hengityksessä siihen pisteeseen, että happilaitteet vaihdettiin seinähappeen, aloimme tottua ajatukseen, eikä se tuntunut enää niin pahalta asialta, kuin mitä aluksi ajattelimme tai kuvittelimme. Kävimme myös niihin aikoihin ensimmäistä kertaa vaunujen kanssa ulkona kävelyllä ja saimme tutustua sitä kautta matkahappeen. Siinä vaiheessa aloimme myös olla jo aika kyllästyneitä jokapäiväiseen keskolassa ravaamiseen, joten kotihappihoito alkoi tuntua hyvältä idealta. BPD-tauti ei ole siis este kotiutumiselle, mutta on toki vanhempien oma päätös haluaako vauvan letkujen kanssa kotiin. Jos me emme olisi halunneet ottaa Emiliä kotiin, olisi hän vieläkin keskolassa. Silloin näimme ensimmäistä kertaa myös seinään kiinni laitettavan happirikastimen, joka suodattaa ja tuottaa huoneilmasta sata prosenttista happea. Tämän laitteen saisimme kotiin ja sen lisäksi joutuisimme tilaamaan agalta kahden litran matkahappipulloja matkoja varten. Meille kävi myös kaksi eri perhettä juttelemassa millaista heidän elämä ja arki on, kun omalla lapsella on lisähappi. Aluksi Emilillä oli virtaus 1 litra minuutissa ja silloin matkahappipullo olisi kestänyt vain noin 6,5 tuntia. Onneksi Emil pärjäsi kuitenkin niin hyvin, että jo parissa päivässä virtaus laskettiin 0,25 litraan minuutissa ja nyt matkahappipullo kestää noin 26 tuntia. Voimme siis hyvillä mielin lähteä esimerkiksi Vaasaan ilman, että pelkäämme yhden täysinäisen happipullon loppuvan kesken automatkan.

Tältä näyttää happirikastin. Se on hieman yli 70cm korkea ja vajaa 40cm leveä.

Happirikastimessa on kiinni 15 metrin johto, jonka toisessa päässä on happiviikset.

Emilin kotiutuessa eniten jännitti juuri hapetus. Mitä jos hän ei saakaan yhtäkkiä happea? Mitä sitten teen? Mitä jos en huomaa päivisin Emilin kasvoista jos hän hapettuu huonosti? Mitä jos en herää yöllä jos hän ei saa happea? Mitä jos johto lähtee irti happirikastimesta enkä huomaa sitä? Miten me edes totumme niihin viiksiin? Mitä jos huomaankin vain viikset, enkä lasta niiden takana? Ihan kaikennäköistä pyöri mielessä ja kaikki osoittautui aivan turhiksi huoliksi. Nukun kuitenkin edelleen hieman huonosti ja herään ihan pieneenkin ääneen, jonka Emil päästää yöllä. Kaikki on kuitenkin mennyt hapetuksen puolesta hyvin. Yöllä meillä on käytössä saturaatiomittari, joka mittaa hapetusarvoa ja sykettä, ja joka alkaa piippaamaan jos toinen tai molemmat arvot ovat liian matalalla. Mittari on muistaakseni yhden kerran piipannut aiheesta ja loput kerrat ovat olleet sellaisia, kun Emil on heilunut, jonka vuoksi kone ei pysty näyttämään oikeanlaista tasaista käyrää ja sen takia alkaa piippaamaan ”turhaan”. Onhan se ärsyttävää herätä siihen turhaan, mutta mielummin niin, kun että olisi oikeasti joku hätä. Happirikastin taas pitää hurisevaa tasaista ääntä 24/7 ja aluksi mietitytti, miten saamme nukuttua sen takia. Ääneen on kuitenkin tottunut, eikä sitä juurikaan arjessa huomaa enää kuin silloin tällöin.

Tällainen anturinauha laitetaan Emilin jalkaan kiinni.

Jalkaan kierrettävä osa on vähän kuin pehmeää teippiä.

Anturinauhan päälle laitetaan vielä pehmuste, jotta se pysyy tiukemmin kiinni.

Anturinauha laitetaan kiinni johtoon, jonka toinen pää on kiinni saturaatiomittarissa.

Tältä taas näyttää saturaatiomittari. Anturinauhan kautta saadaan käyrä, mutta nyt se ei toki näytä oikein, kun Emil oli hereillä ja liikkuvainen.  Ylempi luku mittaa hapetusarvoa jonka pitäisi olla 95-100 ja alempi luku näyttää sykkeen.

Kuten aiemmin mainitsin, matkahappipullot tilaamme agalta, joka toimittaa ne kotiovelle. Kaksi happipulloa maksaa noin 250 euroa, josta kela korvaa 40%. Normaalisti meillä on kotona kolme happipulloa, ja kun viimeinen otetaan käyttöön, tilaamme kaksi lisää. Happihoito ei siis ole mitään halpaa lystiä ja se on varmaankin suurin syy minkä vuoksi mielummin välttelemme kaikenlaisia menoja Emilin kanssa. Siitä syystä se vaikuttaa myös normaaliin elämäämme. Yleensä teemme niin, että meistä toinen käy kaupassa ja toinen on Emilin kanssa kotona. Harvoin käymme myös missään kylässä, vaan vieraat tulevat mielummin meille. Silloin, kun lähdemme Emilin kanssa jonnekin, täytyy aina muistaa huolehtia ja laskea, että happipullo riittää sen aikaa, kun olemme poissa kotoa. 

Tältä näyttää salkku, jossa happipullot toimitetaan.

Ja tältä taas kahden litran happipullo.

Happipullossa on mittari, josta näkyy paljonko happea on jäljellä. 0,25 litran virtauksella tämä kestää vielä muutaman tunnin.

Kun lähdemme jonnekin, virtaus käännetään oikealle tasolle, johto irrotetaan happirikastimesta ja kiinnitetään happipulloon.

Happipulloa säilytetään normaalisti tällaisessa.

Sen saa kätevästi selkään, jos toisessa kädessä on turvakaukalo ja vauva ja toisessa oma laukku.

Keskosen kanssa ei saisi vuoteen mennä ns. ihmisten ilmoille, mutta muutaman kerran Emil on päässyt mukaan kauppaan ja pääsi hän vähän aikaa sitten jopa ikeaan käymään :D syynä tähän on siis, ettei tulisi mitään bakteeritartuntoja ja sen takia sairaalareissuja. Keskolaan tai neuvolaan menen kävellen vaunujen kanssa, koska se menee kätevimmin niin. Matkaa on kumpaankin nelisen kilometriä, joten sen jaksaa kyllä kävellenkin mennä. Bussia emme saa käyttää ja taksirahoille meillä on parempaakin käyttöä. Tämän keuhkotaudin takia käymme siis säännöllisissä kontrolleissa keskolan happipolilla, sekä kehitysseurantapolilla, jossa tarkkaillaan kuormittuuko sydän happihoidosta. Happipolilla käymme kerran kuukaudessa ja tästä eteenpäin kehitysseurantapolilla kerran kahdessa kuukaudessa, jos kaikki näyttää yhtä hyvältä, kuin mitä tähän asti on näyttänyt. Lisäksi käymme neuvolassa noin kerran kuukaudessa ja silmälääkärillä muutaman kuukauden välein. Keskolan happipolilla on mukana myös fysioterapeutti ja nykyään myös ravitsemusterapeutti, mutta häntä emme ole vielä tavanneet, vaan hän on mukana vasta seuraavalla kerralla. Viimeksi puhuin täällä Emilin huonosta syömisestä ja kasvusta ja tämä ravitsemusterapeutti auttaa nyt meitä siinä asiassa. Eilen puhuin puhelimessa hänen kanssaan ja sain muutamia uusia vinkkejä syömiseen ja lisäkaloreihin liittyen. Kävin viimeksi pari viikkoa sitten Emilin kanssa happipolilla ja lääkäri arvioi, että Emil varmasti pärjäisi jo ilman lisähappea. Koska hän on kuitenkin kasvanut niin huonosti, niin lisähappi pidetään vielä sen takia, ettei kaikki energia menisi hengittämiseen. Kasvu on nyt tärkeämpää. Lisähappi pidetään myös talven flunssakauden yli, ettei hengityksessä tulisi mitään takapakkeja, jos flunssa yllättääkin. Olemme lääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että Emil tosiaankin pärjäisi jo ilman lisähappea, koska nytkin happiviikset ovat enemmän jossain ihan muualla kuin nenässä. Lähes aina, kun Emilin nostaa sängystä, viikset roikkuvat leuassa tai kaulalla, mutta hapetus tai syke ei ole siltikään pudonnut liian alas. Myöskin lähes aina, kun hetkeksi kääntää katseensa pois, viikset menevät hyvin äkkiä suuhun. Välillä on toki turhauttavaa, kun päivässä niitä saa laittaa paikoilleen varmaan tuhat kertaa ja siitä parin sekunnin päästä ne ovat taas siellä suussa. Mahtaa maistua vissiin hyvältä :) myös happijohtoa on kiva vetää ja laittaa suuhun.

Hyvin usein näky on tämä.

Mutta välillä myös tämä. :)

Happihoito ei meidän kohdalla vaikuta oikeastaan mihinkään muuhun, kuin siihen, että mielummin pysyttelemme kotosalla. Ja siihen, että vauvan nenässä on happiviikset ja perässä tulee aina 15 metriä johtoa mukana. Johtoa on oltava riittävästi, että se riittää joka paikkaan asunnossamme. Muutaman kerran olen yöllä pimeässä meinannut siihen kompastua, mutta päivisin osaa yleensä varoa. Lisähappi kuivattaa myös limakalvoja ja silloin tällöin täytyy muistaa laittaa nenätippoja. Yritin miettiä muitakin syitä, miten se vaikuttaa meihin tai mitä muita haittapuolia sillä on, mutta en oikein keksi. Ehkä välillä tulee mieleen se perus kysymys, että mitähän ne muut tästä ajattelevat. Tiedän, on tyhmää ajatella sellaista, mutta en voi itselleni mitään. Uskon edelleen, että muut ihmiset (etenkin tuntemattomat) kauhistelevat noita happiviiksiä, vaikka meille se on niin luonnollista, että niihin ei oikeastaan edes kiinnitä huomiota. Silloin harvoin, kun käymme Emilin kanssa kaupassa, huomaan kyllä selkeästi, miten ihmiset tuijottavat, vaikka he yrittävätkin sitä peitellä. Se on ärsyttävää, mutta ymmärrän sen ja varmaan itsekin tekisin samoin. Ajatus siitä, että muut saattavat pitää Emiliä jotenkin kauhean sairaana, vaikka se ei ole totta, häiritsee ehkä eniten. Huomaan myös suojelusvaistoni kovenevan julkisella paikalla ja melkein tekisi mieli alkaa selittää ihmisille, mikä tilanne oikeasti on ja millaisen selviytymistarinan Emil on käynyt läpi, happiviikset on pienin murhe siinä. En tarvitse tai halua mitään sääliä sen takia että vauvallamme on happiviikset, koska säälille ei ole mitään perustetta. Haluaisin vain, että muutkin huomaisivat vauvan, eikä vain niitä viiksiä. On toki niitä mukavampiakin tarinoita, esimerkiksi vähän aikaa sitten yksi tuntematon nainen tuli juttelemaan ja kyselemään Emilin tilanteesta ja kertoi samalla omia kokemuksia asiaan liittyen. Se on ihan kivaa ja niitä muiden kokemuksia haluankin kuulla. Ihmisten tuijottelua lukuunottamatta meidän menot kyllä sujuvat aina hyvin. Vaasassa käymme ehkä noin parin kuukauden välein, kun se on aikamoista säätämistä lähteä noiden kaikkien laitteiden kanssa matkaan. Auto on myös aina niin täyteen pakattu, että mitään ylimääräistä ei mahdu mukaan. On onni, että mun porukoilla on Emilille mummolavaunut, joten meidän ei tarvitse omia vaunuja ottaa mukaan. Eivät ne kyllä edes mahtuisikaan mukaan. Vaasaan otamme siis aina mukaan myös happirikastimen matkahappipullojen lisäksi. Ennen Emiliä kävimme noin kerran kuussa siellä, mutta reissuja saattaa tulla taas useammin sitten, kun päästään hapesta lopullisesta eroon. Itse toivon, että siitä päästäisiin eroon ennen, kuin Emil alkaa konttaamaan. Silloin ne viikset tuskin pysyisivät enää sitäkään vähää nenässä, mitä ne nyt siellä ovat. Saa nähdä päästäisiinkö jo keväällä niistä eroon eli ennen sitä yhden vuoden ikää. Muuten tänne meille kuuluu oikein hyvää, Emil oli viime mittauksissa 4240g painava ja pituutta taisi olla 56,7cm, jos oikein muistan. Ikää on nyt lähes 7,5 kuukautta. Viime aikoina hän on oppinut paljon uusia juttuja, kuten esimerkiksi kirkumaan, tarraamaan lelusta kiinni ja kääntymään selältä vatsalle sekä mistä äiti vähiten tykkää, sylkemään soseet suusta niin, että äitikin saa joka kerta naamallensa ruoat. Kädet jäävät vielä kääntyillessä yleensä jumiin vatsan alle, mutta eiköhän se siitä vielä ala onnistumaan. On se vaan ihana seurata, kun toinen kasvaa.

♥: Emma

Positiivinen raskaustesti

Meidän uusi vuosi on alkanut ihan rauhallisesti eikä juurikaan olla liikuttu kotoota muualle kuin kauppaan (ja joni tietenkin töihin arkisin). Ollaan katsottu paljon leffoja, ollaan tehty hyvää ruokaa, ollaan syöty herkkuja, ollaan rauhoituttu Vaasan reissusta, ollaan suunniteltu tulevia Vaasan reissuja ja muita viikonloppuja, ollaan levätty, ollaan laiskoteltu, ollaan vietetty melkeinpä kaikki vapaa-aika sohvalla, mutta hei, sohvallakin voi viettää treffejä. (; Emilin kanssa ollaan käyty silmälääkärissä ja neuvolassa. Emilin silmien laseroinnista puhuin tässä postauksessa ja tämä silmälääkärikäynti oli vain kontrollikäynti, jossa katsottiin onko jälki pysynyt hyvänä vai onko silmiin tullut uusia muutoksia. Silmissä ei ollut mitään vikaa ja näkökin oli hyvä, mutta sen tiesin jo sanomattakin, kun Emil on niin tarkkaavainen ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ympärillä olevasta. Neuvolassa mitattiin paino ja pituus ja mitat olivat tällä kertaa 4070g ja 55cm. Pituutta oli tullut paljon lisää kolmessa viikossa (1cm per viikko) mutta paino ei edelleenkään ollut noussut tarpeeksi. Joni yritti lohduttaa mua, että kuka sen oikean painon ihan oikeasti edes määrittelee ja se on ihan hyvä pointti. Minä, tai mun tietääkseni Jonikaan, ei olla koskaan oltu mitään pulleita vauvoja, joten olisi mahdottomuus, että meidän vauvasta tulisi sellainen. Emil on juuri täydellinen tuollaisena sirona pötkylänä. <3 Syöminen on edelleen ongelma ja välillä tuntuu, että saan jonkun hermoromahduksen sen takia. Se vaikuttaa nykyisin yöuniini, kun jatkuvasti stressaan, että Emil ei syö tarpeeksi. En vain millään enää haluaisi palata siihen nenämahaletkuaikaan :( viime postaukseen sain vinkin alkaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sitä oonkin nyt jonkun aikaa pitänyt. En kuitenkaan tiedä helpottaako se yhtään mun stressiä, kun pienet syömismäärät lukee konkreettisesti lapulla. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä viime yön merkinnästä: klo 1 10ml? Tuossa kun pitäisi olla yksi nolla vielä perässä. Keskosen kanssa on haastavaa, kun vuorokaudessa pitäisi syödä tietty määrä sekä ruokavälit pitäisi pitää suht lyhyinä, mutta kun vauvaa ei vaan mitenkään pysty pakottaa syömään ja se taas on ristiriidassa kasvun kanssa. Toivon todella, että tämä syömisongelma on vain väliaikaista, kun kaikki muu menee kuitenkin niin hyvin.

Uuden vuoden takia oon miettinyt paljon mihin suuntaan haluaisin tätä blogia viedä. Tiedän, että blogilla on paljon muitakin lukijoita, kuin vain kavereita ja sukulaisia ja haluaisinkin tarjota kaikille hieman jotain enemmän, enkä aina vain sitä meidän perus arkea. Meidän vauvakupla-arkemme kun ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin kenenkään muunkaan normaali arki. Myös muista aiheista kirjoittelu antaisi itsellekin motivaatiota päivitellä tänne useammin. Inspiroidun päivittäin kaikennäköisista jutuista, teksteistä ja kuvista, joten ainakaan siitä ei ole puutetta, ehkä enemmänkin kirjoittamiseen löytyvästä ajasta. Pidän mielessä kuitenkin sen, etten halua kirjoittamistahdista tai -tyylistä mitään stressiä, vaan teen tätä omaan tahtiini ja tapaani. Pyrin myös julkaisemaan jutut aina viikolla, koska viikonloppuisin haluan keskittyä ihan vaan meidän perheen yhdessäoloon. Yhden postauksen tekemiseen menee yleensä koko päivä, koska teen tätä pääasiassa vain silloin, kun Emil nukkuu. Myöskään perfektionistin luonteeni perusteella en ole ikinä tarpeeksi tyytyväinen teksteihin tai kuviin tai oikeastaan yhtään mihinkään tähän liittyvään :D Sen takia mulla kestää älyttömän kauan siinä, että saan postauksen siihen kuntoon, että sen voi julkaista. Ulkoasuakin aion jossakin välissä ehkä muuttaa ja muutenkin perehtyä enemmän asetuksiin. Osaako joku esimerkiksi kertoa tällaiselle aloittelijalle miksi koneella blogia lukiessa kuvat näyttävät tarkoilta, mutta puhelimella lukiessa sumuisilta? Vasta, kun niitä painaa, niin ne näkyvät normaaleina. Mitä juttuja sitten voisin tänne kirjoitella? Listasin aiemmin ihan paperille kaikenlaisia ehdotuksia ja tulen esimerkiksi kertomaan hieman enemmän itsestäni, aion esitellä kotimme kuvien muodossa, kerron enemmän Emilin happihoidosta ja miten se vaikuttaa "normaaliin" elämään ja ehkä välillä kirjoittelen myös hieman syvällisempiäkin juttuja. Haluan myös pitää kirjoittamistavan peruspositiivisena. Blogin kommenttikenttään, facebookiini tai instagramiini voi myös ehdotella postausaiheita, jos jollakin siellä ruudun toisella puolella tulee jotain ehdotuksia mieleen :) Instagramiin päivittelen muuten myös arkeani suhteellisen useasti, paljon useammin kuin blogia ja minut löytää sieltä nimimerkillä emuuuy.

Joku varmaan säikähti tuota otsikkoa ja voisin ehkä vähän valottaa paremmin mitä sillä tarkoitin. Eli en ole siis todellakaan raskaana, vaan otsikko tuli ihan siitä, että tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Olin vitkutellut sen tekemistä varmaan yli viikon ja lopulta Joni sai mut tekemään sen. Meidän oli tarkoitus mennä saunaan sen jälkeen ja testin tekeminen piti saada vain alta pois ennen sitä. Jotenkin odotin tikkuun vain yhtä viivaa, siis ihan siitä syystä, että en uskonut siihen tulevan kahta viivaa, eihän mulle mitään niin iloista asiaa voisi tapahtua. En meinannut millään edes uskaltaa katsoa sitä tulosta. Kaksi viivaa siihen kuitenkin piirtyi ja olimme molemmat Jonin kanssa hieman puulla päähän lyötyjä, kun ei tarkkaan tiennyt mitä tämä muutos tulee olemaan ja miten tästä edetään. Vaikka olimme olleet sillä ajatuksella matkassa, että vauva tulee jos on tullakseen ja mitään stressiä ei siitä asiasta oteta, niin olihan se silti aika uskomaton tunne, että hei tapahtuuko tämä oikeasti meille. Saunassa istuimme hiljaa ja varmasti molempian päässä vaan sinkoili kysymyksiä. Miten tämä vaikuttaa meihin ja loppuelämäämme, millaisia vanhempia meistä tulee, mitä kaikkea täytyy ostaa ja tietenkin se pakollisin ajatus: mitä kaikki muut tästä ajattelee? Päätimme, että molemmat saa kertoa yhdelle kaverille raskaudesta, niin, että on edes joku jolle voi purkaa ajatuksia. Muille kerrottaisiin vasta, kun raskausviikkoja olisi niin paljon, ettei alkuraskaskauden keskenmenoriskiä enää olisi. Olisi ollut kamalaa ensin kertoa ilouutinen ja seuraavassa hetkessä kertoakin, ettei mitään vauvaa enää ole. Itse aloin tosiaan varmaan ensihetkistä asti pelkäämään keskenmenoa, enkä tarkkaan edes tiennyt mistä se pelko kumpusi. Varmaan siitä, että kun kerrankin itselle tapahtui käytännössä maailman paras asia, niin tuntui siltä, että se onni otettaisiin multa kuitenkin pois. Ehkä hieman pessimistinen ajattelutapa (tai ehkäpä ihan vain omasta elämästä kokemusten kautta opittu), mutta ajattelen omalla kohdallani yleensä, että jos oon liian onnellinen, se onni tullaan ottamaan multa pois. Stressasin ihan älyttömästi sitä keskenmenoa ja tietenkin stressasin jopa sitä, että tämä stressaaminen tulee lopulta aiheuttamaan koko keskenmenon. Vasta sen jälkeen kun viikkoja oli tarpeeksi kasassa, osasin hieman rauhoittua. Jossain vaiheessa keksimme, että isälläni on maaliskuussa 50v synttärit ja mikä voisikaan olla parempi lahja, kuin kertoa ensimmäisestä lapsenlapsesta. Päätimme siis pysyä hiljaa sinne asti ja kertoa kaikille vasta silloin. Hyvin paljon mahdollista, että tällainen salailu ei olisi onnistunut, jos olisimme asuneet Vaasassa. Maaliskuussa sitten paljastimme kaikille totuuden ja muistaakseni olin silloin viikolla 15 tai 16. Ihan turhaan oltiin myös jännitetty mitä meidän vanhemmat tai kaverit sanoo. Kaikki olivat iloisia meidän puolesta. Osalle ei tullut asia edes yllätyksenä, mutta osalle taas tuli ihan täytenä yllätyksenä. Itseä jännitti ehkä eniten olla se kaveriporukan ensimmäinen äiti, mutta ihan hyvin kaikki on sujunut ainakin tähän mennessä. Tähänkin tosin vaikuttaa se, että kaikki kaverit asuu Vaasassa ja meidän elämä on Turussa. Tottakai sama pessimistiluonne mietti myös sitä, että vaikka kaikki päällisin puolin oli iloisia meidän puolesta, niin moniko puhui pahaa selän takana. Tuosta maaliskuun ilouutisen kertomisesta ei mennyt kauankaan, kun kaikki alkoikin hajota kasaan. Testin tekemisen jälkeen en ikimaailmassa olisi uskonut millainen matka tuosta raskaudesta oikeasti tulee. Ainahan kaikki toivoo sitä, että lapsi on terve ja kaikki sanovat sen olevan pääasia. Aikamoinen kliseinen lausehan se on, mutta ihan täyttä totta. Vaikka sitä alkuraskaudessa toitotti itselleen, niin en usko, että ihan täysin uskoin siihen tai ajatellut kuinka tärkeää se loppupeleissä on. Vasta sen jälkeen, kun saimme huonoja uutisia kerta toisensa jälkeen, eikä mitään takeita terveestä lapsesta ollut, oppi tuota lausetta arvostamaan ihan täysin eri tavalla. Kaikkien pelotteluiden jälkeen vieressäni nököttää kuitenkin täysin terve lapsi, koska en laske tuota happihoitoa sairaudeksi, koska siitä kuitenkin pääsee vielä jonain päivänä eroon. Elämä on ihmeellistä vai mitä. :)

Muistoja maaliskuulta.

♥: Emma